Yksinäisyyden hinta

Osallistuin tänään, ystävänpäivänä, Setlementtiliiton järjestämään tilaisuuteen Yksinäisyyden hinta. Paikalla oli noin sata asiantuntijaa eri järjestöistä. Minä en tuntenut heistä ketään, koska en ole minkään järjestön palkkalistoilla. Tilaisuus alkoi aamukahvilla, joka juotiin seisaaltaan. Kun olin ottanut teekuppini, katsahdin seisovaa joukkoa. Kenen seuraan liittyisin? Yksi henkilö seisoi lähes keskellä salia ja oli kännykällä. Päättelin, että hän on kännykällä, koska hänellä ei ole sillä hetkellä ketään, jonka kanssa jutella. Erehdyin. Kun nimittäin menin hänen luokseen ja tervehdin, hän kyllä tervehti minua, mutta jatkoi sen jälkeen kännykällä. Luultavasti hän vastasi työviesteihin – tai ehkä ystävänpäiväviesteihin? Seisoin siinä hetken hieman hämmentyneenä. Sitten siirryin toisen pöydän ääreen, jossa minulla oli mukava juttuhetki. Tauolla mietin, yritänkö jälleen jutella jonkun kanssa. Tilanteeni oli nyt 50% -50%, yksi torjutuksi tulemisen kokemus ja yksi mukaan joukkoon ottamisen kokemus. Tauon jälkeen ohjelmaa olisi vielä tunti ja sitten olisi kotiin lähtemisen aika. Tuo juttuhetki olisi siis luultavasti viimeinen. Jos tällä kertaa tulisin jälleen torjutuksi, lähtisin kotiin 66% prosenttia torjuttuna ja vain 33% hyväksyttynä. Uskaltaisinko ottaa riskin? Otin riskin – ja minulla oli jälleen mukava juttuhetki. Lähdin kotiin 66% hyväksyttynä ja vain 33% torjuttuna. Raitiovaunupysäkillä avasin kännykkäni ja luin ystäviltäni tulleita ystävänpäiväviestejä. Jostain syystä ne tuntuivat tänään erityisen mukavilta.

Tilaisuudessa kuulimme, mikä on yksinäisyyden nykytila Suomessa. Kuulimme, että Hollannissa on laskettu, että 8% kaikista terveystoimen kustannuksista on yksinäisyyden aiheuttamia. Opimme, että Suomessa neljännes 2. asteen oppilaista ei kuulu mihinkään joukkoon. Kuulimme erilaisista tavoista, joilla lukuisat järjestöt pyrkivät vähentämään yksinäisyyttä. Kuulimme, miten yksi nuori kuvasi yksinäisyyttään ja päätti kuvauksensa sanoihin: ”Ei näkymätön ihminen pysty ottamaan kontaktia muihin ja ystävystymään.” Kotimatkalla mietin näkymättömyyttä. Jos Sanna Marin olisi mennyt juttelemaan tuon kännykällä olleen naisen kanssa, olisiko häntäkin vain tervehditty ja sen jälkeen hänet olisi jätetty hämmentyneenä seisomaan?

Kännykkänaiselle – jos satut lukemaan tämän tekstin: En tiedä, kuka olet enkä enää muista, miltä näytit. Tässä jutussa oleellista on, että edustat viime kädessä meitä kaikkia.