Sodan jälkeen Suomesta rakennettiin hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltiossa ongelmat ratkaistaan rahalla: ihmisille annetaan enemmän taloudellista tukea tai palkataan enemmän terapeutteja, sosiaalityöntekijöitä tai opettajia. Tiettyyn pisteeseen asti hyvinvointivaltion kasvattaminen oli mielekästä. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin huomattu, että vaikka hyvinvointivaltiota yhä kasvatetaan lisäämällä tukia ja palkkaamalla lisää asiantuntijoita, ihmisten hyvinvointi ei enää lisäänny, pikemminkin päinvastoin.
Meillä on ongelmia, joita ei voi ratkaista rahalla. Nämä ongelmat ovat syntyneet yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa, joten ne voi ratkaista vain vaikuttamalla yhteiskunnan rakenteisiin. Esimerkiksi yksinäisyys ei ollut Suomessa aiemmin samanlainen ongelma kuin nyt. Perheet ja suvut olivat suuria, joten niilläkin ihmisillä, joilla ei ollut ystäviä, oli yleensä sukulaisia. Lisäksi tavaroiden tai palvelujen hankkiminen merkitsi toisen ihmisen kohtaamista ruokakaupassa, pankissa, verovirastossa tai lippukassalla.
Yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa syntyneisiin ongelmiin on mahdollista vaikuttaa, mutta se vaatii uudenlaista ajattelua. Tätä uudenlaista ajattelua voidaan kutsua monella nimellä. Minä nostan hyvinvointiyhteiskunnan rinnalle käsitteen vastuuyhteiskunta. Markku Lehto, entinen sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö, puhuu pitkälti samasta asiasta peräänkuuluttaessaan veljeyttä. Kirjassaan Hyvinvointiyhteiskunnan arvot – avain tulevaisuuden Suomeen (2020) hän esittää, että olemme unohtaneet iskulauseen ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” keskimmäisen kohdan eli veljeyden. Kun vaadimme vapautta ja tasa-arvoa, vaadimme jotain itsellemme. Kun vaadimme lisää veljeyttä, asetamme myös itsellemme vaatimuksen.
Hyvinvointivaltion kansalaiset jakavat näkemyksen, jonka mukaan palkkaa tai muita tuloja nauttivien eli kohtuullisessa tai hyvässä asemassa olevien ihmisten tulee tukea veroja maksamalla taloudellisesti heikommassa asemassa olevia. Vastuuyhteiskunnassa vastuu toisista ihmisistä laajenee. Esimerkiksi RoRo-ryhmissä vastuun kantaminen ei ole taloudellista vaan se on toisten ihmisten auttamista omilla tiedoilla, taidoilla ja verkostoilla. Avun vastaanottaminen on puolestaan vastuun kantamista omasta itsestä.
Tutkimukset osoittavat, että ihmiset haluavat tehdä toisille ihmisille hyvää ja maksaa toisilta saamaansa hyvää jossain muodossa takaisin. Kahdenvälisen vastavuoroisuuden rinnalla puhutaan myös yleistetystä vastavuoroisuudesta. Autettu ihminen voi maksaa saamansa avun – aina sitä itse tiedostamatta – auttamalla puolestaan jotain kolmatta ihmistä esimerkiksi menemällä luovuttamaan verta tai ryhtymällä jonkin järjestön vapaaehtoiseksi. Hyvinvointiyhteiskunnalta saatua ns. viranomaisapua ei yleensä mielletä avuksi, joka synnyttäisi kiitollisuutta ja vaatisi vastavuoroisuutta – lukuun ottamatta veronmaksua. Kun yhä suurempi osa ihmisten saamasta avusta tulee yhteiskunnalta eikä toisilta ihmisiltä, myös vastavuoroisuuden synnyttämä, eri väestöryhmiä yhdistävä ja koko yhteiskuntaa koossapitävä ”liima” jää muodostumatta.
Vastuuyhteiskunnan rakentaminen pähkinänkuoressa:
Vastuuyhteiskunnan rakentaminen merkitsee sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden luomista, jotka tarjoavat ihmisille tilan ja antavat heille kevyen työnnön, jotta he ryhtyvät auttamaan toinen toisiaan tiedoillaan, taidoillaan ja verkostoillaan.