Lumihuppuisella autolla ajaa ojaan

Taloussanomissa 25.12. julkaistu juttu vastuuyhteiskunta-teemasta ja RoRo-mallista (https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009280064.html) sai aikaan runsaasti keskustelua. Se oli lehden joulunajan jutuista toiseksi luetuin ja sitä kommentoi 800 ihmistä. Jatketaan keskustelua tällä sivustolla – jotta saadaan ”putsattua lunta tuulilasista”. Yhteiskuntamme ajaa ojaan, jos emme pysty näkemään asioita selkeästi. Siihen tarvitaan keskustelua, jossa tulee näkyviin eri lailla ajattelevien ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten ääni. Seuraavassa muutama poiminto keskusteluketjusta ja jokin ajatukseni niihin liittyen – sekä parin minuun yhteyttä ottaneen henkilön viesti.

”Työssäkäyvä maksaa työttömän elannon. Hän on työttömän orja.” – ”Ei maksa, sen maksaa valtio/kunta.” – ”Mistähän ne valtion/kunnan rahat tulee. Mieti.” Tuo keskustelu palautti mieleeni yhden luokanvalvojan tuntini yläkoulussa. Keskustelin 15-vuotiaiden kanssa palkoista ja siitä, millaisiin menoihin palkkaa tarvitaan. Olimme yhdessä valinneet esimerkkiammatin, kokin, ja kirjanneet taululle kokin bruttopalkan. Vähensimme siitä verot ja sosiaalimaksut ja aloimme sitten vähentää muita menoja. Ensimmäisen menoerän, vuokran, kohdalla yksi oppilaani totesi: ”Mutta eihän kukaan maksa vuokraa itse.” Katsoin oppilasta hämmästyneenä. Luokasta alkoi kuulua kommentteja: ”Meidän äiti opiskelee ja hän ainakin saa vuokran Kelasta”, ”Meidän isä ja äiti ovat työttömiä ja meidän vuokran ainakin maksaa Kela.” Seuraavana päivänä juttelin ruokalassa yhden koulunkäyntiavustajan kanssa ja kysyin häneltä, maksaako hän vuokransa itse. Hän kertoi maksavansa 800 euron vuokran kokonaan itse. Kerroin oppilaille keskustelustamme ja totesin, että jos ihminen ei ole työtön, opiskelija tai pienituloinen yksinhuoltaja niin hän – todellakin – maksaa  yksiönsä koko vuokran omasta palkkatulostaan.

Yksi palstan keskustelija totesi: ”Mitä enemmän on vapaaehtoistyötä, sitä vähemmän on oikeita työpaikkoja.” Oman kokemukseni mukaan ainakin yksittäisen ihmisen kohdalla on totta se, että vapaaehtoistyöstä on hyötyä palkkatyön saamisessa. Moni työllistyy järjestöön, jossa tekee aluksi työtä vapaaehtoisena. Monet ovat myös kertoneet saaneensa työpaikkansa, koska olivat oppineet järjestötyön vapaaehtoisena taitoja, joista on hyötyä myös palkkatyössä. Myös ihmissuhdetaidot kehittyvät parhaiten toisten kanssa toimiessa – ja niitä tarvitaan nykyään alalla kuin alalla. Minä uskon, että vapaaehtoistyö esimerkiksi vanhusten parissa lisää myös palkkatyötä sillä sektorilla.

Yksi kirjoittaja totesi: ”Köyhyyttä on monenlaista. Rahaa on, mutta ei käytä sitä mihinkään. Kituu itsekin turhaan.” Hyvinvointiyhteiskunta on opettanut meidät siihen, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen pitää tulla yhteiskunnalta. Tähän tarvitaan muutos. Esimerkiksi lehtijutuissa törmää siihen, että varakas voi kyllä hankkia itse bemarin, mutta ei missään tapauksessa rollaattoria. Myös palvelujen ostamisen suhteen tarvitaan asennemuutos. Nykyiset 80-100 -vuotiaat ovat sota-ajan lapsia tai nuoria, jotka ovat tottuneet elämään säästeliäästi. Pari vuotta sitten tehdyn kyselyn mukaan (en valitettavasti nyt löytänyt linkkiä) 80% suomalaisista on kuitenkin sitä mieltä, että eläkeläisten pitäisi käyttää varansa omaan hyvinvointiinsa eikä säästellä niitä perinnöksi. Tuo tieto ja RoRo-mallista saatava kokemus toivottavasti rohkaisee ikäihmisiä siihen, että jos heillä on varaa, he voivat aivan hyvin ostaa omaa hyvinvointiaan lisääviä palveluja – ja auttaa sillä tavalla työttömiä sekä työllistymään että parantaa heidän henkistä hyvinvointiaan. Tiedän sekä omasta kokemuksestani että muiden kokemuksia kuunnelleena, että ikäihmisen säännöllinen tapaaminen on monessa tapauksessa riittänyt terapiaksi masentuneelle tai työuupuneelle.

Monet työttömät etsivät aktiivisesti työtä, mutta eivät kaikki. Yksi äiti otti minuun yhteyttä ja kertoi huolestuneena aikuisesta pojastaan. Poika on normaaliälyinen, sosiaalinen, ei käytä päihteitä ja saanut kotoa työnteon mallin – mutta ei halua mennä töihin. Hän on aivan tyytyväinen yhteiskunnalta saamaansa korvaukseen. Minullekin ovat sanoneet sekä kantasuomalainen nuori, maahanmuuttaja että ansiosidonnaista nauttiva, ettei heillä ole aikomustakaan mennä töihin. Entä jos kaikki suomalaiset päättäisivät tyytyä työttömyyskorvaukseen?

Eräs henkilö, joka opettaa maahanmuuttajia ja on opettanut myös suomalaisia, totesi lähettämässään viestissä näin: ”Työttömyys, toimettomuus ja yksinäisyys sairastuttaa. Olen nähnyt, että yksi suurimmista työllistymisen esteistä on huono peruskunto ja huonot elintavat; ei nukuta, syödä eikä liikuta oikein tai riittävästi. Suurimpia ongelmia ovat yksinäisyys ja alkoholi.” Tämän henkilön sanat palauttivat mieleeni hiljattain lukemani kirjan. Logoterapian kehittäjä, keskitysleiriltä hengissä selvinnyt Viktor E. Frankl kirjoittaa kirjassaan ”Man’s search for meaning” (monia hänen kirjoistaan löytyy myös suomennettuna): ”50 vuotta sitten julkaisin tutkimuksen, jossa kuvasin tietyntyyppistä depressiota, jota kutsuin nimellä työttömyysneuroosi: kun on työtön, on hyödytön ja kun on hyödytön niin elämä on merkityksetöntä. Kun onnistuin saamaan potilaani osallistumaan vapaaehtoistyöhön, heidän masennuksensa katosi, vaikka heidän taloustilanteensa ei muuttunut mitenkään.” Samassa kirjassa Frankl kertoi tutkimuksista, joiden tuloksena oli, että alkoholisteista 90% kokee elämänsä tarkoituksettomana – ja huumeidenkäyttäjien parissa luku on 100%.

Frank Martela, suomalainen filosofi, erottaa kirjoituksissaan kaksi käsitettä: ”meaning of life” ja ”meaning in life”. Ensimmäinen viittaa elämän tarkoitukseen ja jälkimmäinen elämän merkityksellisyyteen. Työ tai vapaaehtoistyö ei useimmille riitä elämän tarkoitukseksi, mutta se voi riittää antamaan elämälle sen verran merkityksellisyyttä, että ihminen ei masennu eikä hänen tarvitse turruttaa itseään alkoholilla tai huumeilla.