Miksi työhaastattelussa pitää valehdella?

Onnittelen tuttua nuorta hänen saamastaan vakituisesta työpaikasta. Iloitsen sydämeni pohjasta hänen puolestaan. Tunnen hänet ja tiedän, että hän tulee hoitamaan työnsä kunnolla. Mielessäni kuitenkin mietin: Miten ihmeessä tuo 26-vuotias nuori saattoi saada vakituisen työpaikan? Hän ei ole ollut päivääkään töissä eikä hänellä ole ammattitutkintoa, ei edes osittain suoritettuja opintoja. Keskustelun kuluessa syy selviää. Nuori kertoo valehdelleensa työhaastattelussa. Hän kertoo selittäneensä yksityiskohtaisesti haastattelijalle, mitä edellisessä työpaikassaan teki ja oppi – paikassa, jossa ei koskaan ollut ollut. Myöhemmin kuulen, että nuori pärjää työssään hyvin – kuten olin olettanutkin – ja jonkin ajan kuluttua hän irtisanoutuu työpaikastaan päästessään uuteen, astetta haastavampaan työhön.

Peruskoulussa opetetaan paljon asioita. Harvemmin kuitenkaan sitä, että mikä tahansa työpaikka on parempi kuin työttömyys – jos haluaa jatkossakin työllistyä. Työnantajan näkökulmasta työttömän palkkaaminen on suurempi riski kuin työssä olevan palkkaaminen. Työnantaja tuntee tutkimustiedon, jonka mukaan työttömyys passivoittaa, masentaa ja heikentää ihmisen fyysistä terveyttä. Lisäksi merkityksettömyyden kokemus altistaa ihmisen etsimään merkitystä päihteistä. Kuka meistä haluaa laittaa uhkapelissä panokset sille vaihtoehdolle, jossa voittamisen todennäköisyys on 20% – jos toisen vaihtoehdon todennäköisyys on 80%? Yritystoiminta on tietynlaista rahapeliä – ja harva haluaa ottaa ehdoin tahdoin noin suuria riskejä. Tiedustelin julkisella sektorilla työskentelevältä ystävältäni: Entä teillä, oletteko te ottaneet tuollaisia riskejä? Ovatko riskit realisoituneet? Hän vastasi: Kyllä  – ja valitettavasti riskit ovat joka kerta realisoituneet.

Miksi RoRo-malli on välttämätön? Siksi, että on julmaa, että täysin kelvollinen työntekijä kuten tuo alussa mainittu nuori joutuu valehtelemaan saadakseen työpaikan. Siksi, että ei ole oikein, että hyvinvointiyhteiskunta antaa kelvollisten työntekijöiden muuttua työttömyysaikana kelvottomiksi. Työttömällä on aikaa. Hänellä on aikaa parantaa fyysistä ja henkistä terveyttään. Hänellä on aikaa laajentaa sosiaalisia verkostojaan. Hänellä on aikaa oppia uutta ja löytää omat vahvuutensa. Miksi useimpien kohdalla näin ei tapahdu vaan suunta on aivan toinen? Siksi, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, jotta jotain tapahtuisi. Ihminen tarvitsee pienempää tai suurempaa työntöä toisilta ihmisiltä. Päiväkodissa, koulussa, työpaikalla ja harrastuksissa ihmisen terveys kohenee, hänen sosiaaliset taitonsa paranevat ja hän oppii uutta. Työttömän kohdalla jo pelkkä nimitys kertoo, että häneltä puuttuu jotain: olet työtön, sinulla ei ole työtä, olet vajaa. Kun ihminen on vajaa, seuraa häpeä. Ja häpeää seuraa eristäytyminen kotiin. Ja eristäytyminen käynnistää negatiivisen kierteen.

Jos RoRo-ryhmät olisivat olemassa, koko työtön-sana voitaisiin unohtaa. Kun ihminen alkaisi saada jotain työttömyysetuutta, hänestä ei tulisi työtöntä vaan RoRo-ryhmäläinen. Ryhmän vetäjän (ja joissain tapauksissa myös lääkärin) kanssa hän kirjaisi fyysisen ja henkisen terveydentilansa lähtötason, omat vahvuutensa ja kehityskohteensa, tiedot, taidot ja osaamisen. Sen jälkeen hän miettisi vetäjän kanssa, mihin ja miten hän haluaisi aivan ensiksi panostaa. Fyysisen terveyden kohentamiseen? Sosiaalisen verkostonsa laajentamiseen? Tämän jälkeen hän tutustuisi toisiin ryhmäläisiin ja ryhmässä jo meneillään oleviin aktiviteetteihin sekä ryhmäläisten tekemään vapaaehtoistyöhön. Hän joko valitsisi niistä sellaiset, jotka auttaisivat häntä saavuttamaan tavoitteensa tai aloittaisi toisten kanssa jotain ihan uutta. Välillä hän olisi RoRo-ryhmästä poissa: opiskelemassa, työpajassa, työkokeilussa. Työelämään siirtyessään hänen fyysinen ja henkinen terveytensä olisi kohentunut, hän olisi saanut runsaasti lisää itseluottamusta, hankkinut uusia tietoja ja taitoja sekä laajan sosiaalisen verkoston.

Eräs nuori kertoi minulle, että hänen kuuden kuukauden työpajajaksonsa oli päättynyt. Häntä harmitti, koska hän olisi halunnut jatkaa mukavassa paikassa ja mielekkäässä tehtävässä. Tämä nuori oli viettänyt lähes koko elämänsä erilaisissa lastensuojelulaitoksissa. En tiedä, käyttikö hän huumeita, mutta tiedän, että hänen ystävänsä käyttivät. Tutkijat ovat laskeneet, että yhden nuoren syrjäytyminen maksaa yhteiskunnalle miljoona euroa. Tuon nuoren päästäminen työpajasta kotiin kaljatölkin äärelle kertoo siitä, että hyvinvointiyhteiskuntamme pelaa järjetöntä uhkapeliä – panoksena yhtä aikaa sekä nuoren elämä että verorahat. Kekkonen kysyi aikoinaan, onko maallamme malttia vaurastua. Minä kysyn, onko maallamme varaa hukata sekä rahat että nuoret?