Mikä ihmeen Rocky Road -malli?!
Nykyjärjestelmässä työttömäksi jäävä menettää kaiken: palkan, työyhteisön, syyn nousta aamulla ylös ja tunteen siitä, että saa antaa oman panoksensa yhteiskunnalle. Rocky Road -mallissa työtön liitetään automaattisesti johonkin Rocky Road -ryhmään. Ryhmän jäsenenä hän tekee asioita, jotka parantavat hänen fyysistä ja henkistä hyvinvointiaan sekä edesauttavat hänen työllistymistään. Samanaikaisesti hän edistää myös toisten ihmisten – joko ryhmäläisten tai ulkopuolisten – fyysistä ja henkistä hyvinvointia.
Ryhmä tarjoaa ihmiselle arkirytmin, sosiaalisen yhteisön sekä merkityksellistä tekemistä. Yhteen ryhmään kuuluu noin 25-30 ihmistä ja se toimii esimerkiksi kolmena päivänä viikossa kolme tuntia kerrallaan. Ansiosidonnaista päivärahaa saava voi kieltäytyä ryhmään liittymisestä, mutta silloin hän menettää verovaroilla rahoitetun osuuden ansiopäivärahastaan.
Mallin työnimi, Rocky Road, tulee monelle suomalaiselle tutun leivonnaisen nimestä. Wikipedian mukaan Rocky Road -leivonnainen kehitettiin 1800-luvulla Australiassa, kun piti keksiä, mitä tehdä kuljetuksen aikana pilaantuneille herkuille. Ne päätettiin pistää yhteen ja sekoittaa suklaan joukkoon, jolloin tuloksena oli salonkikelpoinen herkku.
Moni pitkäaikaistyötön tai satoja työhakemuksia lähettänyt henkilö kokee, ettei enää kelpaa työmarkkinoille. Rocky Road, kivinen tie, kertoo kuvaavasti työllistymisen tiestä. Rocky Road -ryhmään kuuluva työtön ei kuitenkaan taivalla matkaa yksin, vaan hänen tukenaan on yhteisö. Rocky Road -nimi lyhenee suomeksi helposti muotoon RoRo. Kuljetusalalla ro-ro-aluksilla tarkoitetaan laivoja, joihin lasti rullataan lähtösatamassa sisään ja määränpäässä ulos (roll on, roll off). Tämä on myös RoRo-ryhmien idea. Työtön tulee ryhmään ja viipyy ryhmässä kuukauden tai vuoden. Sinä aikana hän löytää omat voimavaransa, saa apua ja auttaa omilla vahvuuksillaan muita – sekä ryhmän jäseniä että ulkopuolisia – ja palaa työelämään. Osa ryhmäläisistä siirtyy ryhmästä eläkkeelle. Hekin selviävät elämässä paremmin saadessaan ryhmästä ystäviä, tukea itsetunnolleen ja/tai apua elämänhallintaan.
Onko jotain vastaavaa kokeiltu Suomessa? Ei – tai itse asiassa kyllä. Joka päivä useilla paikkakunnilla on käynnissä kokeilu, josta lisää seuraavassa postauksessa.
Kommentit
Hieno idea! Rytmittää sopivasti päivää ja antaa tunteen JOHONKIN kuulumisesta. Estää passivoitumasta ja saattaa antaa jopa uuden suunnan elämälle. Näin eläkeläisenä olen huomannut, että vaikka joskus työelämäkin tuntuu raskaalta, niin kuuluminen työyhteisöön – tai mihin tahansa yhteisöön – on tärkeää.
Hyvinvointivaltio murennettiin aikanaan verotusmuutoksilla. Sitä ei miljonäärien ehdottamat köyhimpien kyykyttäminen palkattomalla pakkotyöllä, tai vaikkapa lakko-oikeuksien rajoittaminen niiltä, joilla töitä on, tuo takaisin.
https://www.hs.fi/talous/art-2000002685634.html
Kysynpä sinulta nimimerkki ”köyhille keppiä”, olisitko itse valmis tekemään töitä, jos veroprosenttisi olisi 70? Kun minä aikoinaan opintoja aloittaessani sain isäni yrityksen osakkeita, veroprosentikseni tuli 70. Sen seurauksena oikeuteni opintotukeen loppui. Yritys ei maksanut osinkoja, joten osakkeet eivät tuottaneet mitään. Oli mahdollista, että jossain vaiheessa tulisin saamaan yrityksestä tuloa, mutta se ei ollut varmaa. Jos yritys olisi mennyt konkurssiin, osakkeet olisivat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Opiskeluaikana lajittelin postia, siivosin ja vaihdoin vaippoja vanhainkodissa sekä työskentelin kirjakaupassa ja sairaalassa – ja jokaisesta ansaitsemastani kympistä seitsemän meni valtiolle. Olisitko itse tehnyt töitä, jos veroprosenttisi olisi ollut 70? Moni rikkaan kakara koki tuolloin, että tuollainen veroprosentti on epäoikeudenmukainen. Kyllä palkasta pitäisi jäädä käteen enemmän. He lähtivät töihin ulkomaille. Monet näistä lähtijöistä olivat fiksuja ja hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka olisivat voineet myöhemmin perustaa Suomeen menestyviä yrityksiä ja luoda siinä yhteydessä tuhansia työpaikkoja. Minä en kadu sitä, että tein noita töitä mitä tein. Jokaisessa työpaikassa opin jotain tärkeää elämää varten. TYÖTÄ TAI VAPAAEHTOISTYÖTÄ TEKEMÄLLÄ VOI OPPIA JOTAIN SELLAISTA, MITÄ EI MISSÄÄN KOULUSSA OPI. Esimerkki: Silmäklinikalla lääkäri tuli sanomaan vastaanottovirkailijalle, että kaikki hänen seuraavan torstain vastaanottoaikansa on peruutettu. Kun lääkäri oli mennyt, kysyin virkailijalta, miten he ilmoittavat potilaille. Virkailija totesi, että eivät he ilmoita. Kun potilas torstaina tulee, he sanovat, että lääkäri ei ole paikalla ja antavat uuden ajan. Järjestely tuntui minusta oudolta ottaen huomioon, että useimmat potilaat tulivat taksilla ja monen omainen oli ottanut työstä vapaata saattaakseen näkövammaisen lääkäriin. Päätin, että jos minusta joskus tulee esimies, haastattelen jokaisen – jopa kesätyöntekijän – joka lähtee työpaikalta. Kysyn kaksi kysymystä: Miten sinulla on täällä sujunut? SEKÄ Onko mikään täällä hämmästyttänyt sinua? Kuinkahan monen vuosikymmenen ajan silmäklinikalla toimittiin noin?
Ehdotettiinko täällä jossain lakko-oikeuden riistoa muualla kuin Köyhille Keppiä viestissä? Ei osunut silmään.
Hyvinvointivaltiomme kyllä on Uruguayn tiellä: kaikki keinot kaikkialla tyhjentää kassaa, mutta kukaan ei kanna mammonaa sisään, joten lipas tyhjenee. Vaikka raha ei tuo onnea! Kokemusasiantuntijana tiedän.
Ihminen kasvaa vain lajikumppanien kanssa (ja jälleen kokemusasiantuntijana tiedän), muutoin pysyy pökkelönä. Pelkästään sen tähden Annamarin ehdotus saa kaikki tähdet, joita jaossa.