28.3.2023 | Rocky road

Rahaa kuin roskaa ja diktaattorin valtuudet

Tapasin eräässä tilaisuudessa henkilön, joka työskentelee julkisen sektorin päihdepalveluissa, alkoholistien parissa. Keskustelimme hänen työstään ja lopulta esitin hänelle kysymyksen: Jos sinulla olisi työssäsi kaikki tarvittavat taloudelliset resurssit ja lisäksi diktaattorin valtuudet tehdä päätöksiä, mikä työssäsi muuttuisi? Nainen pohti asiaa monesta eri näkökulmasta. Yhdessä vaiheessa hän totesi, että raha on kyllä tarpeen, mutta lopulta se ei ole se, mikä ratkaisee. Nainen päätyi pohdinnassaan siihen, että oleellisinta olisi, että ne ihmiset, joiden kanssa hän työskentelee, saisivat yhteisön.

Vastaus oli RoRo-mallin kannalta kiinnostava, koska RoRo-mallin ydin on se, että ihminen pääsee osaksi yhteisöä, jossa häntä arvostetaan, hänestä välitetään, ja jossa hän saa kokea merkityksellisyyttä auttaessaan yhteisön jäseniä tai yhdessä heidän kanssaan yhteisön ulkopuolisia. Naisen vastaus oli erityisen mielenkiintoinen siksi, että hän ei tuntenut minua eikä tiennyt mitään RoRo-mallista.

Suomessa on valtava määrä julkisen sektorin sote-ammattilaisia. Sen lisäksi meillä on 10 000 sosiaali- ja terveysalan järjestöä eli yksi järjestö noin 550 suomalaista kohti. Jos sote-ammattilaisten määrä ratkaisisi ongelmamme, ne olisi jo ratkaistu. Ammattilaisia tarvitaan, mutta yhtä oleellista tai jopa oleellisempaa on se, että jokainen ihminen pääsee osaksi hyvää tekevää yhteisöä. Sata vuotta sitten meillä oli huomattavasti vähemmän ammattilaisia, mutta huomattavasti enemmän hyvää tekeviä yhteisöjä ja siten huomattavasti vähemmän yksinäisiä, masentuneita ja syrjäytyneitä.

Ensi sunnuntaina valitaan uusi eduskunta. Vasemmistopuolueille on tärkeää säilyttää sote-ammattilaisten määrä. Voi kuitenkin kysyä, tarvitseeko Suomi todella kaikki nykyiset julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin ammattilaiset. Talouden suhdannevaihtelut näkyvät yrityksissä siten, että hyvinä aikoina työntekijöitä palkataan nopeasti lisää ja huonoina aikoina sitten mietitään tarkemmin, keiden työpanos on siinä vaiheessa välttämätön. Tällöin väistämättä osa ihmisistä irtisanotaan. Julkisella ja kolmannella sektorilla ei käydä tätä tärkeää, talouden suhdannevaihteluiden rytmittämää keskustelua. Niinpä työntekijöiden määrä jatkuvasti kasvaa, suhdanteista riippumatta. Siitä seuraa, että osalla työntekijöistä on liian vähän työtä ja toisaalta joihinkin välttämättömiin tehtäviin ei pystytä palkkaamaan työntekijää, koska velanotollakin on rajansa.

Eräs sotealan ammattilainen kertoi minulle, kuinka heidän yksikössään työtä on hyvin vähän. Siitä huolimatta esimies kertoi näille työntekijöille, että hän aikoo palkata jälleen uuden työntekijän. Vanhat työntekijät sanoivat silloin, että älä ihmeessä palkkaa, eihän meilläkään ole työtä. Siihen esimies oli todennut, että kyllä hänen täytyy palkata uusi henkilö nyt, koska ensi vuonna palkkaaminen ei ehkä enää ole mahdollista. Veronmaksajana olin lievästi sanottuna hämmästynyt tuon kuullessani. Oletko sinä kuullut vastaavista tapauksista?

Kommentit

Mikko Mäkelä sanoo:

En lainkaan ihmettele tuota esimiehen kommenttia. Julkisen talouden kanssa on usein samankaltaisia ongelmia: rahaa on käytettävä, jotta sitä saadaan myös jatkossa. Kääntäen: jos rahaa jäisi käyttämättä, niin se olisi helppo leikata pois. Tässäpä riitää miettimistä tehokkuuden ja peliteorian näkökulmista.

Oman yksikkönsä näkökulmasta esimies teki aivan oikein, koko maan näkökulmasta asian ollessa paljon mutkikkaampi.

Lisää kommentti

Kommentit julkaistaan vasta, kun ylläpitäjä on hyväksynyt ne.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *