Sukujuhlissa
Olen mukana sukutapaamisessa ja laulamme yhteislauluja. Vieressäni viisikymppinen mies laulaa vahvalla, upealla äänellä. Kysyn häneltä, laulaako hän kuorossa – vaikka olenkin lähes varma vastauksesta jo etukäteen. Mies toteaa: ”Ee, en, olenhan minä sitä joskus harkinnut.” Sanon hänelle, että hänellä on upea ääni, ja hänen pitäisi ehdottomasti liittyä kuoroon. Seuraavassa sukutapaamisessa kysyn mieheltä, onko hän jo liittynyt kuoroon. Vastaus on kielteinen. Juttelen miehen siskon kanssa, joka toteaa: ”Kyllähän hänellä on hyvä ääni ja hän soitti lapsena viuluakin, mutta älä kuvittelekaan, että hän saisi aikaiseksi lähteä kuoroon.” Mies on tavallinen suomalainen, ammattikoulun käynyt, perheetön, pienessä kaupungissa asuva mies, joka viettää paljon aikaa mökillä.
Miehen työpaikalla on vuosikymmenten saatossa käyty monet YT-neuvottelut, mutta työpaikka on onneksi vielä säilynyt. Kotona menen nettiin ja alan tutkia paikkakunnan kuorotarjontaa. Kirkkokuoro, hmm, kuvassa kaikki ovat aika iäkkäitä. Sitten tärppää. Löydän kuoron, jonka ohjelma on monipuolinen: perinteisiä kuoroteoksia, hengellistä musiikkia, kevyttä musiikkia. Laitan kuoron puheenjohtajalle viestin, jossa kerron, että heidän kaupungissaan asuu mies, jolla on hyvä ääni ja joka on lapsena soittanut viulua ja olisi periaatteessa kiinnostunut kuorosta, mutta ei saa itse aikaiseksi hakeutua kuoroon.
Kysyn, haluaisivatko he pyytää hänet koelauluun. Viestiin liitän miehen puhelinnumeron, jonka olen selvittänyt numerotiedustelusta. Puheenjohtaja vastaa viestiini ja sanoo ottavansa mieheen yhteyttä. Myöhemmin kuulen miehen sisarelta, että mies on nykyään innokas kuorolainen, joka käy viikoittaisissa harjoituksissa ja osallistuu lisäksi kuoroleireille ja konsertteihin.
Saako toisten asioihin puuttua? Kommentoi – ja pyydä ystäväsi mukaan keskusteluun.
Kommentit
Itseäni puuttumisen kohteena miettiessä tulee mieleen kaksi olennaista kysymystä: Mihin ja Miten. Kyllä siinä melko tarkkana saisi olla.
Olet oikeassa. Kyllä minä tuota puuttumista pitkään mietin. Asia ei vaan jättänyt minua millään rauhaan. Ehkä taustalla mielessäni oli pari vuotta aiemmin ollut tilanne, jossa myös mietin puuttumista, mutta en lopulta ”suomalaiseen tapaan” tehnyt mitään. Lopulta oli sitten liian myöhäistä. Jälkikäteen mietin, että olisi sittenkin pitänyt siinä tilanteessa tehdä jotain, lähinnä siis ottaa asia puheeksi. Olen ymmärtänyt, että mm. monta itsemurhaa, avioeroa, lapsen kaltoinkohtelua jne. vältettäisiin, jos joku – jolle asia ei kuulu – uskaltaisi tehdä jotain. Jos tekee jotain, joku voi syyllistää ja sanoa: Väärin teit. Jos ei tee mitään, ei tarvitse pelätä moitteita – mutta ei luultavasti saa mitään hyvääkään aikaan.
Helpointa on mielestäni puuttua toisten asioihin, jos tiedän, että he luottavat siihen, että puutun asiaan, koska välitän. Jos toinen tietää, että motiivini on oikea, ei hän myöskään niin helposti pahastu, vaikka tekoni olisikin tungetteleva.
Kiitos Pirjo ja toinen kirjoittaja kommenteistanne. Parin henkilön kanssa mietimme, että puuttuminen on vaikeampaa, jos henkilö on liian läheinen. Harva haluaa ottaa riskin, että välit omaan lapseen tai parhaaseen ystävään rikkoutuvat. Mutta uskon, että jos (kaukaisempi) henkilö tajuaa, että puuttujan motiivi on hyvä ja ihmiseltä ei yritetä viedä päätösvaltaa vaan nimenomaan tarjota hänelle mahdollisuutta, onnistumisen mahdollisuudet ovat hyvät.
Parhaillaan on muuten ainakin vielä Helsingissä katsottavissa kaksi kotimaista elokuvaa, joissa molemmissa puututaan jonkun elämään: Klaus Härön Rakkaani merikapteeni sekä Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä. Puuttumisella voi olla hyvät tai huonot seuraukset – mutta noita elokuvia katsoessa kannattaa miettiä myös, mitä olisi seurannut siitä, jos tietyssä tilanteessa henkilö x ei olisi uskaltanut puuttua toisen ihmisen elämään. Suosittelen lämpimästi molempia elokuvia. Suosittelen myös puuttumaan jonkun ystävän, työkaverin, naapurin tai kaukaisen sukulaisen elämään pyytämällä hänet elokuviin ja sen jälkeen vaikka iltateelle keskustelemaan siitä, oliko puuttumisesta seurauksena hyvää vai huonoa – ja mitkä olisivat olleet puuttumattomuuden seuraukset.
Onnittelut! Puuttumalla tämän miehen kohdalla asiaan toit hänelle paljon uutta sisältöä elämään. Itse olin aina halunnut laulaa kuorossa; mutta tutut sisäiset äänet (enhän minä edes osaa lukea nuotteja, nuo jotka laulavat kuoroissa ovat paljon parempia laulajia jne jne) tekivöt kynnyksen liian korkeaksi. Sitten aikanaan lähdin ja olen siitä kiitollinen edelleen. Se, että uskalsi lähteä, antoi minulle uusia ystäviä, ilon uuden oppimisesta; jopa uuden tavan ajatella tätä elämää. Tuollaista rohkaisua ja hellävaraista puuttumista asiaan todella tarvitaan, mutta ei kuitenkaan tuputtamista.
Mitään hirveämpää en tiedä kuin yhteislaulu. Mutta oli hyvä että ilmoitit sukulaismiehesi kuoroon. Se vaan tahtoo olla niin että ei kehtaa, mutta kun kerran uskaltaa lähteä kokeilemaann niin voi tull a jotakin suurta. Olemme yrittäneet saada lapsiamme lähtemään kuoroon mukaan mutta ei sitten millään. Heillä on todelle hyvä lauluääni ja ovat aikanaan koulunjuhlissakin laulaneet—yksin–. Mutta onko se suomalainen luonne esteenä. No periteisenä suomalaisena on hyvä olla setämiehenäkin.